Elokuu, tervetuloa

Joka kesä on ihan omanlaisensa, mutta tämä ehkä hipoo jo jonkinlaista ennätystä. Kun mietin kulunutta kesää, en muista siitä kovin paljon. Mitähän tässä on tullut tehtyä viimeiset pari kuukautta?

Töitä, kivoja juttuja, rientoja tai jotakin muuta, mitä? Varmaan kaikkea kohtuudella tai vähän, mutta mikään tekeminen tai toiminta ei varsinaisesti nouse ylitse muiden.

Heinäkuussa istuin tietokoneen äärellä ehkä vähemmän kuin yleensä – ainakin päätellen siitä että en mukamas ehtinyt päivittää tärkeitä tilannekatsauksia blogiin. Mutta nyt kun illat pimenevät, sekin luultavasti taas korjaantuu.

Juuri nyt olen Helsingissä, uuden ja uudelta haisevan hotelli Clarionin kymppikerroksen huoneessa. Ikkunasta on näkymä merelle ja Jätkäsaaren rantapenkereelle, ilmastointi puhaltaa niskaan.

Olin aikeissa mennä jonkun kaverin nurkkiin yhdeksi yöksi tällä työreissulla. Mutta viime hetkellä monasti käyttämäni hotellivarausjärjestelmä tarjosikin Clarionista huonetta mukiinmenevään hintaan, ja päätin keskittyä hetkeksi itseeni ja lepoon hotellissa. Ja siis, työmatkallahan tässä ollaan joten hotellimajoitus on kai ihan paikallaan vaikka itselleni sen yrittäjänä maksankin.

Siinä missä joku ehkä viihtyy kosmetologilla tai investoi merkkilaukkuihin (tekeekö joku vielä niin vai onko se mennyt jo pois muodista?), minulle pikkuisen heikko kohta taitaa olla hotellihuone.

Kun tarjoutuu tilaisuus päästä hotellin pehmoisten vällyjen alle nukkumaan ja syömään valmiiksi katettu hotelliaamiainen, minua ei tarvinne kovin kauan houkutella. Ja hei, tässä huoneessa on myös kylpyamme! Ja reunalla kylpyankka! Tai sellainen musta norpanpoikanen, mutta ilmeisesti kylpyankan korvike. Arvatkaa meenkö seuraavaksi kylpemään.

Täällä on hyvä.

Vuosi sitten olen kirjoittanut Facebookiin:

Lähdin aamulla 08.25 Helsinkiin työreissulle. 17.50 olin jo takas Joutsassa, jossa on nyt tulet uunissa, raparperihillo tekeytymässä liedellä, nokkospiirakkaa lautasella ja lampaat niityllä. Täällä on melko hyvä.

Tänään oli melkein sama. Ilman lampaita ja hilloa. Mutta tunne oli samanlainen, kun nousin autosta torpan pihalla. Täällä oli satanut paljon, niitty on laossa ja ilma kostean kuuma. Ja minä olin taas kotona.

Nyt kuuntelen tulen rätinää kamarin uunissa ja yritän totutella ajatukseen, että ihan oikeastiko tämä kaikki on minun elämää nyt. Ei ole enää vain kesäretki maalle, ei tule syksy jolloin täytyy palata kaupunkiin. Tämä ei ole mikään väliaikainen ratkaisu eikä välivaihe odottaen jotain muuta. Tässä on nyt se kaikki mitä olen haaveillut koko työurani ajan.

Tänään oli kiva käydä työmatkalla Helsingissä. Erityisen mukavaa oli kuitenkin palata illalla takaisin maalle. Kotiin.

Metsäterapiaa

Lähdin käymään Helsingissä työmatkalla. Kokonaista puolitoista vuorokautta etäällä metsästä!

Ja kun Helsingin keskustasta metsän tunnelma on aika kaukana, ostin iltapalaksi kaupasta Suomen Jäätelön kuusenhavujäätelöä (suomenkarjan maitoa, Kuusijärven kuusenneulasia, ei lisäaineita tai esansseja). Lohdutti vähän.

Olen viime päivinä lueskellut juttuja myös metsäterapiasta – Japanissa sitä voidaan määrätä jopa lääkärin lähetteellä lääkinnällisiin tarkoituksiin.

Palaan tähän toisella kertaa paremmin, nyt meen nauttimaan urbaanista illasta kaupunkihotellissa ja menen kylpyyn. Ei mikään ole saunan voittanutta, mutta hotellireissuilla kylpyamme on kyllä ihan kiva, ylellinen ja turhamainen korvike! (Ja lämmin, se on ehkä se paras juttu)

Muuttolaatikoiden keskellä

Olen Helsingistä muuton jälkeen elänyt torpalla nauttien verraten runsaasta sisustuksesta: tuoleja on varmaan 25, sänkyjä kolme ja muuttolaatikoita kymmenittäin.

Olen ollut iloinen siitä, että kuukauden aikana täällä ei ole käynyt yhtään yllätys- tai muutakaan vierasta. Jos kävisi, en ehkä pyytäisi sisään. Täällä näyttää oikeasti kamalalle. Ahtaat polut kulkevat tavaravuoriston laaksoissa huoneesta toiseen.

Onneksi laatikkovuoristo madaltuu pian – sillä muutan ihan kohta taas! Pitäjän kirkonkylässä, siis ihan siellä vilkkaassa ydinkeskustassa jossa on pankkiautomaatti ja lounasravintola ja huoltoasema ja kaikkea, odottaa kohta remontista valmistuva uusi koti. Uusi kaupunkikoti.

Hei hei Helsinki

Huh mikä talvi ja kevät tää on ollut. Koko ajan tapahtuu, asiat vyöryvät eteenpäin ja minä vain yritän pitää laidoista kiinni. Mutta maaliskuun pyörityksen keskellä olen onnistunut kuin ihmeen kaupalla muuttamaan pois Helsingistä.

En ihan tiedä miten ehdin tämänkin tehdä ja toteuttaa, mutta niin vain istuin eilen viimeistä iltaa Helsingin-kotini lattialla. Asunto kumisi tyhjyyttään, ja farmariautossa odottivat viimeiset epämääräisten tavaroiden nyssäkät. Ne joita ”ei ole enää paljonkaan”, ja jotka täyttivät auton ääriään myöten niin että pölynimurin sullominen autoon oli jo oikeasti työlästä eikä takaovia voinut avata ilman että jotain valui tavararöykkiöstä asfaltille.

Heippa Helsinki! Omat kiitoksesi ansaitset kuluneista vuosista. 2003-2017 olin virallisesti helsinkiläinen. Nyt on kai aika myöntää, että turhaan yritin. Ei minusta oikeaa helsinkiläistä olisi saanut edes ajan kanssa, sitten kuitenkaan.

Ensilumi

Muutin Helsinkiin elokuussa 2003 *), ja siitä lähtien asumisratkaisussa ehkä vaikeinta on ollut hetkien menettäminen maalla. Olen monesti kaivannut maalle silloin, kun ensimmäiset leskenlehdet puskevat tienlaitaan, kun muuttolinnut saapuvat, kun ensilumi sataa maahan.

Tänä syksynä sain olla Torpalla juuri sinä päivänä. Ja tunsin siitä suurta kiitollisuutta. Pieniä lumihiutaleita sateli koko päivän, ja minä sain iloita niistä kaikista.

Rastaat, mustarastaat, käpytikka ja yksi rohkea tiainen jatkoivat uurastusta viimeisten omppujen kimpussa, eikä niitäkään tuntunut lumi suuremmin haittaavan.

Ihastelin, miten kauniiksi kaikki muuttui. Liiterin edessä (jo pari vuotta lojuneet) romukasat katosivat näkyvistä, havupuut saivat päälleen soman sokerihuurteen ja ajatukset vaeltelivat jouluvalojen ripustamiseen.

Saman päivän iltana lähdin taas kaupunkiin. Miltä Torpalla mahtaa näyttää kun taas pian pääsen maalle? Vähän on jo sinne ikävä.

*) Illalla kirjoittaessani väitin ponnekkaasti että muutin Helsinkiin vasta 2013. Mutta 10 vuotta sinne tänne, kuka niitä laskee…

7 tuntia bussissa ja yöksi torppaan

Tänään on ollut taas tällainen päivä. Lähdin aamukahdeksalta torpan pihasta, vietin koko päivän Helsingissä erinäisissä töissä ja treeneissä. Tällä kertaa ehdin päivän kuluessa jopa istua aamiaiselle ja syömäänkin. Nyt kello on 21.30, istun bussissa ja pääsen puoliltaöin takaisin omaan punaiseen tupaan.

Omalla autolla näitä päiviä en jaksaisi. Mutta olen tottunut kulkemaan kaukolinjan busseilla, ja matka välillä Joutsa-Helsinki on hyvä, ja tarpeellinen, hetki olla vaan paikoillaan.

Matka kestää noin 3,5 tuntia. Tänään bussimatkailua kertyy siis 7 tuntia, plus Helsingissä vajaan tunnin bussimatkat kuvauskohteeseen ja takaisin. Aika paljon istumista.

Äsken ennen bussin lähtöä ajattelin, että nyt taidan kaivata ihan oikeasti lomaa. Koko kesä on mennyt kuin siivillä, olen tehnyt töitä kesäkuun ensimmäisestä päivästä tähän hetkeen lähes tauotta. Viikonloputkin ovat usein minulle tehokasta työaikaa, yrittäjä kun olen ja tykkään työstäni – ja valokuvaajat tekevät kai aina kesäviikonloppuisin töitä.

Mutta nyt pitäisi löytää pieni tauko johonkin väliin. En vain vielä tiedä missä: Joutsassa omalla torpalla en varmasti pysty laiskottelemaan, enkä Helsingissä. En myöskään siskoni mökillä, vaikka sitä mahdollisuutta jo minulle tarjottiin. Ulkomaille en haluaisi lähteä pelkästään siksi, että voisin hetken hengähtää. Loman kohdetta täytyy siis vielä miettiä. Ja sitä, milloin ehtisin sen pikku syysloman itse luomastani kiireestä varastaa.

Onneksi on kuitenkin nämä bussimatkat. Ulkona sataa vettä, mutta bussissa on lämmintä ja sopivan vähän matkustajia. Rauhallista, unettavaa, melkein tunnelmallista.

Sitä paitsi söin juuri ihanan rasvaisen eväspullan.

Pakastimen tyhjentäminen

Päätin jo kevättalvella tyhjentää ja sulattaa kaupunkikodin pakastimen. Jään paksuudesta päätellen ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Mutta sitten tulikin kaikenlaista estettä: Testaanpa voiko pekonia pakastaa. Ai sitruunan voi laittaa pakkaseen ja käyttää myöhemmin. Onpa tämä jäätelön itsetekeminen kivaa.

Pakastin ei tyhjentynyt, päin vastoin. Sinne alkoi ilmestyä erilaisia pikku purnukoita ja pusseja, kokeilueriä vähän kaikenlaista.

Kun oli kaksi viikkoa aikaa ennen kesämuuttoa Torppaan, otin projektista niskaotteen. Tein inventaarion, laadin lukujärjestyksen ja yhdistelin ruoka-aineita erilaisiksi jämäaterioiksi.

Ja voilà! Kaksi yötä muuttopäivään, ja pakastin on sulatuksessa. Kun ei sitä lukujärjestystä voinut tietenkään tehdä niin, että olisin jäänyt vähän enemmän aikavaraa sulattamisen kanssa.

Tänään illalla sainkin huhkia kyökissä: sitruuna-katkarapu-kanttarellipastaa, ruusumuffineita, vuohenjuusto-mansikka-pestopiiraita, marjasmoothieta aamuksi. Toivottavasti syksyllä voin tuoda samaan pakastimeen taas purkkitolkulla mustikkaa ja vadelmaa Torpalta. Ja ehkä niitä vuohenputkia, nokkosia ja mitäkaikkea.

Kanttarellit aion kuitenkin syödä tuoreena, ovat huomattavasti parempia niin.

 

Pitsiliinat tauluksi

Nämä pitsiliinat ovat sukuni naisten virkkaamia. Joukossa lienee pari matkamuistoa, joita samat naiset ovat maailmalta tuoneet. Yksittäin ne eivät ole olleet minusta kovin kiinnostavia, mutta yhdessä ne tuntuvat herättävän paljon hyviä fiboja. Kuinka paljon naisenergiaa niiden silmukoihin onkaan vuosikymmenien aikana varastoitu?

Kuten sanottu, raahaan maalta kaupunkiin lähes aina jotain pientä ja tärkeää mukanani, jotain millä saan myös Helsingin-kotiini kodikkuutta ja omaa fiilistä. Kuitenkin niin, että en tuo kaupunkiin mitään turhaa ja tarpeetonta pölynkerääjää, vaan asioita mille on jo valmiiksi mietitty paikka ja tehtävä.

Viimeisin maalta tuotu aarre onkin iso nippu vanhoja pitsiliinoja. Niitä pieniä ja pyöreitä, joita oli mummolassa telkkarin päällä ja pienen kahvipöydän keskellä, ja pitsiliinan päällä ehkä kynttilä tai ruukussa kukkiva saintapaulia.

Liinat on vain silitetty ja kiinnitetty ison, valkoisella kankaalla päällystetyn pahvilevyn päälle. Tausta on ison pahvilaatikon laidasta leikattu; kaupunkikodissa kun tykkään hyödyntää mahdollisimman paljon jämämateriaaleja askarteluihini.

Samasta kierrätyksellisestä syystä piirtelen välillä sisustustauluja pizzalaatikon kylkeen ja nikkaroin huonekaluja kuormalavoista – jotka muuten saivatkin nyt ensiesiintymisensä tässä kuvassa!

Taulun lopullinen ripustuspaikka on makuualkovin seinällä.

Käytännön funktio pitseillä on parantaa osaltaan kodin akustiikkaa. Fiilisfunktio on tälläkin kertaa tuoda Torppaa ja Joutsaa lähemmäs minua, myös täällä kaupungissa ollessa.

Vaikka aluksi haaveilin, että taulu koostuisi vain valkoisista pitseistä, lopputulos on kuitenkin paljon parempi näin. Kun hyväksyin mukaan kaikki pitsin eri sävyt, taulu onkin yhtäkkiä kuin tiivistetty värikartta kaikista kodin huonekaluista ja tekstiileistä. Kiitos vain kaikille niille sukuni naisille, joiden kädenjälki on kuin luotu tätä kotiani varten. :)

 

Pala mökkiä kaupunkiin

Kiikutan lähes aina Helsinkiin mukanani jotain maalta. Joulun alla kaivoin lapiolla matkalaukkuun pienen kuusen, joka viihtyikin yllättävän hyvin kaupunkiasunnossa kukkaruukkuun istutettuna. Kunnes kävin helmikuun alussa Brasiliassa, ja kolme viikon matkan aikana kuusi oli kuivunut korpuksi.

Toukokuun alussa koivut olivat kauniisti hiirenkorvalla, ja sulloin matkatavaroiden mukaan myös nipun koivunoksia. Ne sulostuttivat citykotia leikkokukkien sijasta kauniisti parisen viikkoa.

Nyt en enää tuo maalta mitään kaupunkiin, vaan päin vastoin yritän aloittaa pakkaamisen ja siirtyä taas kesäksi Torppaan asumaan. Tiedän jo etukäteen, millainen kenkien määrä mukaani lähtee, ja miten moni kenkäpari palaa syksyllä taas Helsinkiin kertaakaan kesän aikana käyttämättä…

Paitsi jos tänä vuonna osaisin olla järkevä, ja jätänkin kaiken turhan ja sellaiselta kuulostavan kaupunkiin. Järkevyyteni jää nähtäväksi – muutto koittaa toivon mukaan viikon päästä!