Mission possible: lapaset

Jos olisin tiennyt, että neulominen on helppoa, olisin varmaan aloittanut jo aiemmin. Uudenvuoden kunniaksi aloittamani lapaset ovat nimittäin jo nyt valmiit!

Tammikuun alussa kerroin uudesta projektistani täällä. Vain toisen lapasen runko-osa piti purkaa ja neuloa uudelleen, koska en ollut laskenut silmukoita kovinkaan järkevästi ja tein vahingossa sellaisen ison työmiehen kokoluokkaa olevan kintaan.

Toisesta lapasesta piti sitten loppumetreillä purkaa peukalo kertaalleen. Mutta hitsi vieköön miten hauska oli huomata, että lapaset oikeasti valmistuvat melkein tuosta noin vain!

Lanka on Joutsan S-marketin hyllystä löytynyttä Novitan Nalle-villasekoitetta. Värit olivat hetkellinen päähänpisto. Raitaa vaativampaa kuosia en nyt alkuun uskaltanut edes kokeilla.

Ja tässä on Nappi. Siinä missä Touho-kissaa ei suuremmin kiinnosta mikään mitä minä puuhastelen kotona, Nappi osallistuu mielellään ihan kaikkeen. Ja mieluiten niin läheltä, että tassulla (ja kiusallisen terävillä kynsillä) saa hyvän otteen kaikesta mihin nyt tulee tarve tassuilla vähän tarttua.

 

Uusia haasteita

Ei alkanut tämäkään vuosi täysin ilman haasteita. Päätin aloittaa vuoden neulomalla itselleni lapaset.

Onneksi on Google, joka neuvoo miten sellaisia tehdään.

Uudenvuodenaattona tartuin liian pieniin lapasiin ja päätin, että kai sitä yksi naisihminen osaa ne peukalo-osat neuloa vähän isommaksi. Kolme tuntia myöhemmin homma oli kuin olikin tehty. Olin yllättynyt.

Ilmeisesti neulominen kuuluu samaan tietojärjestelmään kuin polkupyörällä ajo. Kun sen on lapsena oppinut, kyky palaa yhtäkkiä neulojan käsiin jostakin syvältä lapsuuden oppimisarkistosta. Siitä innostuin, marssin vuoden ensimmäisenä päivänä ruokakauppaan ja ostin pari uutta lankakerää.

Tammikuun ensimmäisen päivän ilta kului sohvan nurkassa puikot heiluen. Hitaasti ja kömpelösti ne heiluivat, mutta jonkinlaista liikettä kyllä oli havaittavissa. Iltamyöhään mennessä oli ensimmäinen resori valmis. Kevyesti uskallankin asettaa toiveita, että nämä ovat valmiit ennen kuin tämä talvi päättyy.

Tai jos ei, niin sitten ensi vuonna.

 

Piparimania

Pakastimessa kuusi kiloa piparkakkutaikinaa, joka pitäisi paistaa ennen joulua. Miten tässä näin kävi?

Koristellut piparit ovat olleet minun signature-juttuni jokusen vuoden ajan joulun alla. Kuten äitini asian tiivisti: ”Ilona on aina tykännyt näpertelystä.” Lause on tosi, ja todellakin olen aina tykännyt. Nyt kun olen pikku hiljaa löytänyt taas niitä asioita mistä oikeasti nautin ja tykkään, näpertely pikku detaljien parissa ja niihin uppoutuminen tuntikausiksi on vaan yksi niitä. Tärkeitä.

Kai se sitten puhdistaa ja meditoi minun mieltäni, että yhtenäkin yönä havahduin siihen että jalkoja vähän särkee. Ei ehkä ihme että särki, kun olin viimeiset 3,5 tuntia seissyt kumartuneena tiskipöydän ääreen pursottamaan pikeeriä pipareihin. Suurempi ihme oli, että selkä ei ollut kipeä vaikka työskentelyasento oli vähän kehnonlainen.

Pieneen piperrykseen saa kulumaan ihan mahdottomasti aikaa. Ja koska olen vähän Cheek-henkisesti aina itseäni kohtaan kovin vaativa ja parempaan pyrkivä tapaus, ensi vuonna luultavasti yritän taas oppia tekemään kauniimpaa pikeeripursotusjälkeä. Onneksi se on sitten vasta vuoden päästä…

Niin ja taikinan ostan aina valmiina kaupan pakastealtaasta. Enkä koe siitä edes huonoa omaatuntoa – ja miksi pitäisikään. Joulunakin saa jossain kohtaa vähän oikoa latua suoremmaksi.

Koivua ja voikukkaa lautasella

Vuohenputki on jo tuttu juttu villiyrtti-keittiössäni. Tänään toin keittiöön tuoreimpia mahdollisia satokausijuttuja: koivun vastasyntyneitä lehtiä ja parin päivän ikäistä voikukkaa.

 

Kokeilkaa jos haluatte, ja/tai jalostakaa paremmaksi!

Koivu: nuo pikkuruiset lehtiversot ovat hyvin mietoja, mutta hetkittäin suuhun tulvahtaa lempeästi sauna, saunavasta ja juhannus. Tykkäsin.
– Itse tehtyjen tikkuperunoiden mausteena lisäksi perushommat eli oliiviöljyä, mustapippuria ja vähän suolaa.

Voikukka: Torpan oman omenahillon kanssa kiva kombo makeaa ja vähän karvasta. Ja molemmat saa samasta puutarhasta. Tähän testiin ne päätyivät perinteisen sinihomejuusto-pekoni-herkkusienen päälle.

Maku herkkusienitornissa vaihteli kerroksittain makeasta karvaaseen ja suolaisesta taas makeaan -> tykkäsin!
– Aromi on jossakin pinaatin ja rucolan välimaastossa, jälkimaku voimakkaampi.
– Ryöppäsin pienet, suorareunaiset (miedompia kuin sahalaitaiset) voikukan lehdet ensin 10 sekunnin ajan kiehuvassa vedessä

Pelastakaamme kaikki maailman tavarat

Terveiset pyykkituvasta! Muutaman viikon projektina on ollut musta nahkainen olkalaukku, ja täytyy myöntää että olen vähän ylpeä itsestäni: se on vihdoin taas hengissä ja käyttökunnossa.

Tiesittekö, että tältä näyttää musta pintanahka sen jälkeen kun se on pesty ja kuivattu?

Nahkalaukku on kanssa niitä esineitä, joiden pinnassa oli paksu kerros savua ja tervan tuntuista likaa. Haju oli sitä luokkaa, että voisi kuvitella tuon kassin polttaneen ketjussa norttia muutaman vuosikymmenen.

Mutta näköjään ei pidä lannistua isommankaan haasteen edessä. Mietin pahinta skenaariota: jos pesu epäonnistuu, laukku menee ehkä roskikseen. Ilman pesemistä sen paikka olisi ollut roskalaatikossa joka tapauksessa. Siispä tuumasta toimeen:

1. Hankaa koko laukku käsidesillä ja talouspaperilla. Irtoava lika lähtee tälleen näppärästi pois.
2. Sullo laukku pesuvatiin, lisää pyykinpesujauhetta ja pese.
3. Ripusta koivun oksalle kuivumaan.
4. Yritä saada sinisenmusta väri irti käsistä. Kärsi seuraavan viikon ajan hiekkapaperin kuivista käsistä. (Jälkiviisautena: osta seuraavaa kertaa varten kumihanskat)
5. Huomaa että laukun pintaan muodostuu valkoista jauhetta. Tulkitse saippuajäämiksi.
6. Pese uudelleen.
7. Huomaa että laukun pintaan muodostuu valkoista jauhetta. Ja että laukusta on tullut kuiva korppu.
8. Googlaa.
9. Opi, että valkoinen onkin nahasta itsestään nousevia mineraaleja, kuin kenkien suolarajat räntäsateessa uittamisen jälkeen.
10. Osta suolarajojen poistoon tarkoitettua kenkien puhdistusvaahtoa. Käsittele kauttaaltaan vaahdolla ja sienellä.
11. Osta mustaa kenkälankkia ja käsittele kauttaaltaan. Ja tarvittaessa uudelleen.
12. Huomaa että laukku ei ole enää kuiva korppu.
13. Kiillota vanhalla nilkkasukalla (tai fiinimmin jollain säämiskäliinalla)

Lopputulos: laukku ei ole ihan kuin uusi, mutta hurjan paljon parempi kuin uskalsin toivoa. Ja se on puhdas, hajuton ja täysin käyttökelpoinen.

Lisäksi kassiin sisältyy nyt enemmän psykologista arvoa kuin koskaan: tykkäsin laukusta ennenkin, mutta nyt olen nähnyt sen eteen vaivaa, tuonut sille vuosia tai vuosikymmeniä lisää käyttöikää, muistan aina missä se on ollut ja mitä muistoja sekin kantaa nyt mukanaan.

PS. Operaatio kansallispuvun puhdistus on vielä kesken. Tilannekatsauksena kerrottakoon, että esiliina ja huivi ovat aika hyvät jo nyt, hirmuisen sappisaippua-juuriharja-käsittelyn jälkeen. Ostin vetyperoksidia, kokeilen vielä sillä viimeistellä. Puseroa en jaksanut vielä aloittaa, sillä kuuraaminen on yllättävänkin raskasta hommaa ja käsien kanssa on muutenkin ollut vähän ongelmia kun hartiat (koko Ilona) on niin jumissa. Mutta projekti jatkuu, ja raportoin sitten miten kävi.

Räsymatto jumissa

Kuinka kauan kestää yhden räsymaton kutominen? Kolmisen vuotta, jos käytetään Torpan Tytön laskukaavaa. Matto olisi vihdoin valmis, mutta nyt minulla on pieni ongelma. Tai haaste, mutta lallallaa ei haittaa koska haasteet on sitä varten että niitä vaan voitetaan..!

Niin se haaste. Matto on yhä kangaspuissa, joissa riittäisi loimilankaa vielä toiseenkin mattoon. Jonka olen jo mielessäni kuvitellut: siitä tulee hieno denimräsymatto omista, vanhoista farkuista. Ja luonnollisesti ne kangaspuut ovat suuren talon yläkerrassa, siellä missä tulipalo jylläsi kellarissa pari kuukautta sitten jne.

Kangaspuita ei saa yläkerran savulle haisevasta kulmahuoneesta pois kuin purkamalla. Ja minä en raaskisi purkaa puita enkä loimia vielä, kun olisivat nyt valmiina paikallaan sen kun vaan lähtisi kutoa paiskomaan sitä seuraavaa mattoriesua.

En osaa sitä paitsi purkaa tai koota kangaspuita, saati että osaisin jotain loimia laitella paikoilleen. Tiedän jo nyt, että jos kangaspuut nyt puretaan atomeiksi, siihen kasaan ne myös jäävät, ja minun lupaavan vauhdikkaasti alkanut matonkudonnan ammatillinen urani jää lyhyehköksi.

Hyvä puoli tässä(kin) on, että kangaspuut eivät ainakaan karkaa tuolta nyt mihinkään. Eikä se kolmen vuoden matto, joka on valmis mutta en saa sitä pois puista, kun haluaisin sen toisen maton vielä saada samoille loimille… Niinpä matto, kangaspuut ja minä olemme tilanteen kanssa pattitilanteessa.
Huoh. Miksi pitääkin olla joka asiassa niin jääräpää.

Lähtötilanne kolme vuotta ja kolme päivää sitten.

Unisieppari

Unisieppari hävittää pahat unet ja on melko helppo tehdä itse. Nämä lähtökohdat mielessäni tuhlailin joulupäivän joutilaita tunteja askartelemiseen, ja sain kuin sainkin elämäni ensimmäisen unisiepparin valmiiksi ennen kuin vuorokausi vaihtui.

Hyvä ja selkeä ohje unisiepparin tekoon löytyy esimerkiksi Tytin kivasta blogista, täältä kliks. Tosin… ohjeista huolimatta pujottelin ja purin tuon verkko-osan kolmeen kertaan, ennen kuin olin lopputulokseen suunnilleen tyytyväinen.

Vinkkinä seuraaville ensikertalaisille: ole kärsivällinen. Pidä lanka löysänä äläkä lähde liiaksi kiristämään edes puolivälissä, jolloin lanka alkaisi melkein itsekseen kiristyä. Päästä lanka kireäksi vasta sitten, kun verkko alkaa olla valmis ja olet saanut aseteltua sen mukavasti muotoonsa.

Vaikka yleensä olen aika suurpiirteinen luonnonmateriaalien käytössä, tällä kertaa puhdistin Torpalta kerätyt höyhenet pistämällä ne toviksi sähköuuniin, noin 80 asteen lämpöön.
Tämä dreamcather on muutenkin koottu täysin kierrätysmatskuista, mitä kaapista löytyi :)

Dymo-joulupalloja

Tuunasin mustavalkoisia joulupalloja joulupäivän riemuksi. Minulle sanottiin joskus aikaa sitten, että elämässäni mikään ei tapahdu nopeasti – näyttää siltä että ennuste pätee kaikkeen, myös joulupallojen askarteluun.

Olin halunnut tehdä näitä dymo-tekstillä koristettuja mustavalkopalloja jo vuosi sitten, mutta ei ollut aikaa. Ehkä ei vielä ollut dymo-tarrakirjoitinlaitettakaan, en muista.

Mutta nyt oli jemmassa sekä dymo että sopivat pallerot. Tein nyt alkuun vain kaksi, koska jäin odottamaan inspiraatiota oivalliseen tekstiin. Ehkä se oivallus tulee jo ensi jouluksi. :)

Samassa askartelupuuskassa tein myös toisen, vähän enempi tunteja vaativan näpertelyn. Siitä lisää pian!

Pitsiliinat tauluksi

Nämä pitsiliinat ovat sukuni naisten virkkaamia. Joukossa lienee pari matkamuistoa, joita samat naiset ovat maailmalta tuoneet. Yksittäin ne eivät ole olleet minusta kovin kiinnostavia, mutta yhdessä ne tuntuvat herättävän paljon hyviä fiboja. Kuinka paljon naisenergiaa niiden silmukoihin onkaan vuosikymmenien aikana varastoitu?

Kuten sanottu, raahaan maalta kaupunkiin lähes aina jotain pientä ja tärkeää mukanani, jotain millä saan myös Helsingin-kotiini kodikkuutta ja omaa fiilistä. Kuitenkin niin, että en tuo kaupunkiin mitään turhaa ja tarpeetonta pölynkerääjää, vaan asioita mille on jo valmiiksi mietitty paikka ja tehtävä.

Viimeisin maalta tuotu aarre onkin iso nippu vanhoja pitsiliinoja. Niitä pieniä ja pyöreitä, joita oli mummolassa telkkarin päällä ja pienen kahvipöydän keskellä, ja pitsiliinan päällä ehkä kynttilä tai ruukussa kukkiva saintapaulia.

Liinat on vain silitetty ja kiinnitetty ison, valkoisella kankaalla päällystetyn pahvilevyn päälle. Tausta on ison pahvilaatikon laidasta leikattu; kaupunkikodissa kun tykkään hyödyntää mahdollisimman paljon jämämateriaaleja askarteluihini.

Samasta kierrätyksellisestä syystä piirtelen välillä sisustustauluja pizzalaatikon kylkeen ja nikkaroin huonekaluja kuormalavoista – jotka muuten saivatkin nyt ensiesiintymisensä tässä kuvassa!

Taulun lopullinen ripustuspaikka on makuualkovin seinällä.

Käytännön funktio pitseillä on parantaa osaltaan kodin akustiikkaa. Fiilisfunktio on tälläkin kertaa tuoda Torppaa ja Joutsaa lähemmäs minua, myös täällä kaupungissa ollessa.

Vaikka aluksi haaveilin, että taulu koostuisi vain valkoisista pitseistä, lopputulos on kuitenkin paljon parempi näin. Kun hyväksyin mukaan kaikki pitsin eri sävyt, taulu onkin yhtäkkiä kuin tiivistetty värikartta kaikista kodin huonekaluista ja tekstiileistä. Kiitos vain kaikille niille sukuni naisille, joiden kädenjälki on kuin luotu tätä kotiani varten. :)

 

Havaintoja

Viime aikojen huomioita maalaiselämästä:

Havainto I

Linnunpöntöt eivät valmistu itsestään ja odottamalla. Onneksi lintuni ovat omatoimisia ja osaavat rakentaa itse. Pesäpaikan valinnassa olen aistivinani lievää kuittailua siitä, että niitä pysyviä pönttöjä ei tänäkään keväänä ole tullut tontille lisää.

 

Mustarastaan pesässä on pian tohinaa. Viime kesänä yksi pesä oli tehty lähes samaan paikkaan, mutta tuon punaisen lintulaudan laidalle (katso kuva!).

Havainto II

Räsymatto sen sijaan voi valmistua aikanaan, tai jopa etuajassa. Aloitin kaksi vuotta sitten, ja silloin varovaisesti arvelin että projekti vienee viisi vuotta. Vaan ei – luulen että kohta on jo valmista! Eihän se ole aika eikä mikään, kaksi vuotta.

Havainto III

Luovuuden puuskat tulevat yllättäen ja isoina ryppäinä. Joskus ei huvita mikään, ja välillä tuntuu että edes ideoita ei synny millään. Ja sitten taas… jonain päivänä on pakko aloittaa uuden taulun väkertäminen, siinä sivussa tehdä sängynpäätyä, uusia portaiden alimmaisen askelman kiveys, ommella verhoja ja aloittaa uuden räsymaton (!!!) materiaalien kerääminen.

Kaikki yhtä aikaa, luonnollisesti.