Kivaa lauantai-iltaa ihmiset! Huomiseen eli sunnuntai-iltaan klo 20 saakka on aikaa osallistua kirja-arvontaan.
Tarjolla on siis tosi hieno uutuuskirja ranskalaisen konditorian herkuista, kirjan tekijöinä kaksi kondiittoriksi opiskellutta suomalais-pariisitarta Terhi ja Kaisa.
Osallistumaan pääset siis täällä! :)
Tutustuin ystävääni Terhiin kouluikäisenä. Olimme läytäneet toisemme Koululainen-lehden kirjekaveripalstalta. Terhi asui Tuusulassa (minun mielestäni siis kaupungissa), minä maalla Joutsassa. Kirjoiteltiin tyttöjen elämästä, koulusta ja harrastuksista. Terhillä oli kaunis, symmetrinen käsiala ja tarrakuvissa Terhi näytti aina aikuisemmalta, tyylikkäältä ja kauniilta.
Sitten teini-ikäisenä sovimme että Terhi tulee käymään Joutsassa. Tavattiin ensimmäisen kerran. Oli Joutsan Joutopäivät ja vuosi ehkä 1996. Nähtiin Don Huonot Uimalan pikkulavalla, Terhin isoveljen kaverit soittivat bändissä. Don Huonot ei vielä ollut kovin iso nimi.
Siitä illasta jäi muistoksi yksi valokuva, jossa olemme yhdessä.
Ja sitten seuraavan kerran tapasimme viime kesänä Helsingissä, vuonna 2017. Terhi oli menossa naimisiin, ranskalainen sulhanen oli komea ja Terhi ihan samannäköinen kuin silloin ennen. Häät olivat suloiset ja rennot ja elegantit. Minut oli pyydetty valokuvaajaksi kirkkoon ja juhlaan puuhuvilan puutarhassa, jonne kuljettiin Kauppatorilta lautalla.
Ja nyt Terhi ja ystävänsä Kaisa ovat julkaisseet kirjan. Ihanan kirjan, joka saa minut näkemään unia tomusokerista, mansikoista ja ranskalaisista leivoksista. Ranskalaisen konditorian reseptit ja valmistusohjeet ovat kerrankin saatavilla suomeksi kirjoitetussa keittokirjassa.
Ja tämä ihan uusi, Atenan vasta julkaisema kirja voi pian olla sinun oma: osallistu blogini giveaway-arvontaan! Jätä kommenttikenttään viesti että osallistut arvontaan, ja jos haluat niin joku oma muistosi: kerro jotain Pariisista, kirjekavereista tai lapsuudenystävistä, häistä tai leivonnaisista, Joutopäivistä, Don Huonoista… Ihan mitä tahansa – minusta on ihana lukea teidän muidenkin muistoja! ♡
Arvontaan ehdit osallistua tämän viikon ajan, su 6.5.2018 klo 20 saakka.
Sain viime viikolla kirjan. Bändipäiväkirjan ja runokokoelman hybridi. Sadan kappaleen käsinnumeroidusta ensipainoksesta nro 56.
”Kunhan itsestään ei päästä irti liian pitkäksi aikaa.
Tykkään siitä miltä tuo kirja tuntuu, ja miltä se näyttää.
Ja millaisia ajatuksia Juskan esikoiskirja minussa herättää. Runot osuvat välillä melkein liikaa.
Ja miksi kirjoitan nyt yhtäkkiä jostakin runojournaalista? Siksi että
Tätä vallan oivaa esikoisteosta myyvät ainakin Levykauppa Äx ja Teen Wolf Records, vinkkinä :)
Kevyesti lauantai-iltaan: Edelleen Alice (USA, 2014) on nähtävissä netti-tv:ssä Yle Areenassa vielä tänään iltaan asti.
Minulla oli tuo kirja matkalukemisena Rion karnevaaleilla talvella 2016. Kun muut kimppakämpässämme Copacabanan rannalla jo nukkuivat erinäisten karnevaalirientojen jälkeen, minä pikkuruisessa palvelijanhuoneessa, ahtaan keittiön ja kostean kodinhoitohuoneen takana sytytin valot, söin suklaata ja luin Edelleen Alice -romaania. Varhaiseen alzheimeriin sairastuneen Alicen tarina ei ole ehkä ihan yhtä kevyttä hattaraa kuin joku viihdereality tai napakymppi, mutta kirja oli tosi hyvä ja siksi uskallan suositella myös leffaa teille katsottavaksi.
Minä aloitan katsomisen just nyt, jotta ehdin ennen kuin leffa poistuu Areenan katselutarjonnasta.
Hyvää lauantaita te kaikki!
Kuva: YLE Kuvapalvelu
Suomalaiseen syksyyn sopii kylmä, ankea ja kolea. Siihen mielenmaisemaan oranssit kurpitsat ja nauravat noita-akat tuntuvat päälleliimatulta tarralta, jossa on vähän glitteriä reunassa. Mutta minulta ei ole pois että lapsiperheissä vietetään kivoja syyskemuja ja pukeudutaan hassusti, joten antaa tulla halloweenit ja muut hassuttelut, minä voin kyllä itsekseni fiilistellä pimeää ja loskaa!
Halloweenin tunnelmiin sopii kuitenkin tämä vanha kirja, jonka olin ajatuksissani nostanut lipaston päälle näkösälle. Anni Swanin sadut vuodelta 1945 on perheemme perintökalleus (joka tosin on ollut vuosikausia ns. hukassa, kun kukaan ei tainnut muistaa että se on minulla kirjahyllyssä). Äitini sai sen tädiltään lahjaksi syyskuussa 1946.
Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin mustanpuhuvat kuvitukset sekä sadut jotka vilisevät peikkoja, noitia, kuolleita ja viikatemiehiä ovat kiehtova osa minun, siskoni ja äitini lapsuutta. Satuja on luettu hartaasti ja moneen kertaan, vaikka yhä edelleen kirja nostattaa melkein niskavillat pystyyn kaikessa kauheudessaan.
Ehkä Risto Räppääjät kasvattavat nykylapsista vähän vähemmän pelokkaita :)
Kekseliäs otsikointini toi mieleen toisenkin asian, nimittäin kuolemankellot, joista juttelin hiljattain vanhojen rakennusten korjausrakentamiseen erikoistuneen arkkitehdin kanssa. Ja siitä lisää tuonnempana…
torpantytto.wordpress.com 